Elämä ei ole projekti

Keskusjärjestö muutettiin muutama vuosi sitten projektiorganisaatioksi. Koko joukko pysyviä ryhmiä lakkautettiin. Pyrittiin notkeuteen ja innovaatioihin. Kokoustetaan vaan silloin, kun on jotain aitoa tekemistä, tapahtuman järjestämistä tai lippukunnan tukemista. Huilataan välillä – ehkä jopa tehdään joku toinen partiopesti siinä välissä. Projektipestit olisivat myös julkisessa haussa. Näin päästäisiin kuppikunnista, joissa samat naamat pyörittävät toimintaa vuosikymmeniä. Haluttiin myös pois tarjoilukuluista, joita maksetaan ryhmille, joiden ainoa tavoite oli kuukaudesta toiseen tavata samanhenkistä väkeä ja kahvitella mukavan keskustelun lomassa.

Kannatettavia tavoitteita kaikki. Tässä taloudellisesti tiukassa tilanteessa ei totta vie ole rahaa tuhlattaviksi ylimääräisiin pullakahveihin. Nurkkakuntaisuutta ja sisäänpäin lämpiävyyttä vastaan pitää taistella yhä. Partio on avoin kaikille!

Mutta. Projektiorganisaatio on tuonut muassaan ilmiöitä, joita ei osattu ennakoida mutta jotka asettavat sen järkevyyden vahvasti kyseenalaiseksi.

Elämä ei ole projekti. Myös luottikset haluavat pysyvyyttä. Suuri osa pestin mielekkyydestä tulee ihmisistä, joiden kanssa hommaa tehdään. Pallotellaan ajatuksia, kehitetään ideoita ja samalla koko järjestöä. Viedään asioita eteenpäin. Verkostoidutaan muihin toiminnanaloihin ja nähdään yhä laajempia kokonaisuuksia. Projektipestiläinen tulee tekemään yhtä tiettyä juttua. Ei hänellä ole mahdollisuutta ajatella projektin kaikkia potentiaalisia kytköksiä muihin toiminnanaloihin, eikä organisaation luonteeseen liittyviä reunaehtoja.

Projektiorganisaatio lepää kuitenkin kiinteässä organisaatiossa. Projektiin pestaa kiinteässä organisaatiossa toimiva. Näin on ajateltu hiljaisen tiedon siirtyvän. Pestaaja vuodattaa tarpeellisen tiedon pestatulle. Malli asettaa tuon kiinnekohdan, ideaalitilanteessa siis yhden ainoan henkilön kestämättömään tilanteeseen. Se, joka tuli kiinteään organisaatioon vastaamaan jostain sisällöllisestä asiasta huomaa, että aika kuluu ihan muuhun. Luottiksesta tulee päätoiminen henkilöstöhallitsija.

Hän kirjoittaa pestikuvauksia, soittelee ja maanittelee uutta verta organisaatioon. Antaa harkinta-aikaa ja perustelee projektin tarvetta kerta kerran jälkeen. Pestikeskustelun jälkeen tilanne ei helpotu. Sitten alkaa tukeminen. Pestaaja soittelee kuulumisia, tsemppaa, lukee projektisuunnitelmia ja kommentoi. Haluaa tottakai antaa kaiken tukensa.

En ihmettele yhtään, että meillä on paljon pestejä auki. Enkä sitä, että vähin äänin on kiinteitä ryhmiä taas perustettu.

Tsemppiä uuteen vuoteen kaikille pestatuille ja pestaajille niin projekteissa kuin kiinteissä ryhmissäkin!

Heidi J.
SP-FS:n puheenjohtaja

Kommentit

Kommenttien lukemisen asetukset

Valitse, kuinka kommentit näytetään ja klikkaa "Tallenna asetukset".

Riippumatta toimintatyylistä (projektit vai kuppikunnat) niin kaksi asiaa tuntuvat vaikuttavat lopputulokseen yllättävän paljon.

Ensimmäisenä tulee motivaatio. On ongelmallista, jos ensisijainen motivaatio tulee ryhmään kuulumisesta ja vasta toisena (tai kolmantena) tulee ryhmän varsinainen päämäärä. Ihmisten jaksamisen ja viihtymisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää että kokisimme vahvemmin yhteisesti ymmärrettyjen tavoitteiden läsnäolon.

Toinen haaste on nimenomaan toiminnan tavoiteellisuus. Muodollisesti ja seremoniallisesti olemme yksimielisiä toiminnan tavoitteista, mutta arjen ratkaisuissa löytyykin vastakkainasetteluja ja ristiriitoja. Projektit ovat vain näennäisesti parempi ratkaisu tavoitteelliseen toimintaan, sillä projekteillakin voi olla "hidden agendoja".

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
By submitting this form, you accept the Mollom privacy policy.