Pääkirjoitus

”Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa”

”Lippukunnan johtaja löytyy kololta sammuneena --” alkoi viime numeron Ongelmatapaus-palstan ongelman kuvaus. Jutusta virisi vilkas keskustelu, hienoa. Monien kommenttien sisältö sai minut sen sijaan hämilleni. Ongelmatapaus tuntui kääntyneen muotoon: ”Lippukunnan alle 18-vuotias nuori löytyy kololta sammuneena”. Kannanotoissa vilisivät lastensuojeluilmoitukset ja nuorten ohjaaminen ja nuoruuden hörhöily ja kuinka nuorta ei tule jättää yksin ja ja ja.

Mihin katosi sammunut johtaja?

Väitän, ettei kukaan oikea nuori – sellaisia eivät ole edes ikinuoret viisikymppiset ”lasten-kanssa-toimiessa-pysyy-itsekin-niin-vetreänä”-laumanjohtajat – pysty aiheuttamaan partiossa samanlaisia ongelmia kuin aikuiset pahimmillaan.

Pienellä paikkakunnalla näkyvälle hahmolle ja vuosikausia toiminnassa mukana olleelle on vaikea mennä sanomaan: ”Kuules Pertsa, meidän mielestä sinä käytät johtaja-asemaasi vain oman egosi pönkittämiseen.” Tai: ”Tiedätkös rahastonhoitaja-Irmeli, meitä vähän epäilyttää, mihin lippukuntamme rahoja on vuosien aikana oikein kadonnut.”

Parikymppinen lippukunnanjohtaja on aika haastavassa asemassa, jos hän yrittää sanoa lippukuntansa kolmikymppisille: ”Teidän olisi aika astua sivummalle ja päästää nuoremmat päättämään. Sen sijaan että jyräätte ja kerrotte, miten asiat teidän mielestänne pitäisi tehdä, teidän tulisi sisäistää roolinne tukijana.”

Aikuisesta ei voi tehdä lastensuojeluilmoitusta. Aikuiseen ei voi suhtautua täti- ja setämäisen ylimielisesti sanomalla: ”Se on kato nuori.” Aikuisen tulisi itse ymmärtää asemansa. Se on haastavaa. Onnistuminen lähtee ehkä siitä, että pystyy myöntämään, että aikuinenkin voi toimia typerästi, vastuuttomasti ja väärin. Sinne on matkaa niin kauan, kuin ongelmien aiheuttajaksi nuorisojärjestössä kyetään näkemään vain ”ne nuoret”.
 

Teksti: Aino Öhman, kuva: Maija Tammi
Kirjoittaja on Partiojohtaja.fi:n päätoimittaja.