Surun ehdoilla
Mitä tehdä, kun kuolema koskettaa yksittäistä lippukuntalaista tai koko lippukuntaa? 
Suruun on tärkeä reagoida jotenkin, vaikka tapa reagoida onkin jokaisella omansa.
− Surulle pitää antaa aikaa ja surusta pitää saada puhua, kriisi- ja traumapsykoterapeutti Pia Yli-Pirilä sanoo.
Hän lisää, että reagoinnista huolimatta on huomioitava myös kaverit ja jatkettava elämää − tehtävä asioita, mitä on ennenkin tehty. Tapahtuneesta on tärkeä puhua lapsille heidän ikätasonsa mukaan ja antaa heille mahdollisuus kysyä.
Sudenpentu- ja seikkailijaikäinen lapsi ymmärtää kuoleman peruuntumattomuuden, vaikkei täysin käsitäkään kuoleman käsitettä. Hän miettii, kuinka näin voi tapahtua ja ymmärtää, että sama voi tapahtua myös omalle läheiselle. Elämän jatkaminen ja sovittujen asioiden tekeminen on tärkeää. Vaikka sudenpentuikäiselle vanhemmat ovat tärkeitä, hän voi haluta puhua myös laumanjohtajan kanssa jostain tuntemuksesta, mistä hän ei vanhempien kanssa välttämättä puhu.
Tarpoja-, samoaja- ja vaeltajaikäiset käsittävät kuoleman lopullisuuden. Heille on tärkeämpää saada osallistua yhdessä johonkin ja tuoda omaa surua esiin.
Aikuisella iso rooli
Aikuisen tuella on tärkeä rooli kaikkien ikäryhmien kanssa, sillä hänen tulee johtaa tilanteen käsittelyä, ottaa huomioon jokainen ja tarjota mahdollisuutta puhua. Kukaan ei saa kokea jäävänsä yksin asian kanssa. Mikäli tapahtunut koskettaa laajasti koko lippukuntaa, voi paikallisesta seurakunnasta tai SPR:ltä kysyä mahdollisuutta jälkipuintikeskustelun järjestämiseen. Tapahtuneen jälkeen on hyvä hetken aikaa tarkkailla tilannetta.
– Jos joku ryhmäläisistä muuttuu käytökseltään tai olemukseltaan, on hyvä kertoa tästä hänen vanhemmilleen, jotta he tietäisivät milloin ulkopuolista tukea pitää etsiä, Yli-Pirilä sanoo.
Hiljennytään yhdessä
Kuolemantapauksia varten on hyvä olla lippukunnassa jo ennalta sovittuna, miten surua käsitellään ja miten omaisia muistetaan, jotta surun hetkellä on helpompi toimia valmiiden ohjeiden ja tapojen mukaisesti. Suuremmassa kriisitilanteessa on huomioitava Suomen Partiolaisten kriisiviestintäohjeet.
Muistamisessa on tärkeä ottaa huomioon omaisten tahto. Toiset kaipaavat tukea ja toiset eivät halua kohdata ketään. On kohteliasta kuitenkin huomioida omaisia jotenkin. Suruvalittelu voi olla postin kautta lähetetty yhdessä tehty kortti tai virallisempi adressi. Hautajaisiin osallistutaan omaisten tahdon mukaisesti.
Perinteisesti siunaustilaisuuteen viedään kukkatervehdys. Eräässä lounais-suomalaisessa lippukunnassa on ollut tapana muodostaa partioasut yllä hiljainen kunniakuja, kun vainajaa kannetaan kappelista tai kirkosta haudalle. Muuten lippukunnan jäsenet eivät ole osallistuneet siunaus- tai muistotilaisuuteen, vaan he ovat saapuneet paikalle kujan ajaksi ja poistuneet sen jälkeen.
Myöhemmin voidaan myös viedä yhdessä esimerkiksi vartion tai johtajaporukan voimin kukka tai kynttilä haudalle. Omassa ryhmässä voidaan myös sovitusti pitää muistohetki menehtyneelle ja puhua tapahtuneeseen liittyvistä tunteista. Arvokkaampi tapa on pitää suruliputus tai hiljainen hetki.
Hämäläisessä lippukunnassa kunnioitettiin vainajaa pitämällä minuutin pituinen hiljainen hetki johtajiston kesken hallituksen kokouksessa. Tämä myös kirjattiin kokouksen pöytäkirjaan tiedoksi muille johtajille ja lippukuntalaisille.
Paikallislehteen, Partio-lehteen tai lippukuntalehteen on mahdollista tehdä vainajasta muistokirjoitus, jos hän on esimerkiksi ollut merkittävä partiovaikuttaja. Tähän on hyvä kysyä omaisten suostumus.
Teksti: Marianna Yli-Houhala, kuvat: Janne Seppänen
Lähteet:
Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas (2009). Punainen Risti ja Duodecim.
Tapatietoa hautajaisista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sivuilla
Kommentit
Juttu ehdottoman tärkeästä aiheesta. Ammattiauttajan tärkeyttä ei pidä aliarvioida. Olen itse seurannut vierestä pikkuveljeni suru työtä AVJ:n kuoltua noin 10 vuotta sitten partio reissulla.
Partiolaiset ovat ensiapukoulutettua porukkaa mutta kuoleman kanssa ei opi toimimaan sitäkään kautta. Varmasti asian kouluttamisessa on parantamisen aihetta.
Itse oikeastaan ihmettelen ettei partio lehti tai partiojohtaja julkaissut muisto artikkelliä kun kaksi viimeisintä kunniapartiolaista nukkui pois. Tämä olisi ollut vähin kiitos mitä ihmiset olisivat voineet tehdä
Hei!
Lippukunnajohtajalla on kyllä paljon laajempaakin ympyrää kuin vain surutyö ja surusta kärsivän kohtaaminen. Se on tiedotus tapahtuneesta.
Itse koin vuonna aprillipäivänä vuonna 2002 häkellyttävän tapahtuman,
kun toinen leirin ohjaajista, laumajohtaja kaatui kesken sudenpentujen askartelun hankeen, aivoverenvuoto. No otimme lapset heti etäämmäs tapahtumapaikaltaa ja aloitimme elvyttämisen. Kaksi raavasta miestä teki työtä puoli tuntia tai ehkä enemmänkin ennen ambulanssin saapumista. Jos omat voimat elvytyksessäs ehtyivät ja yritti pitää taulkoa, niin potilaan kasvoille nousi heti sininen väri. Ambulanssimiehetkin elvyttivät ja laittoivat kuljetuskuntoon lähes puolituntia. Itse elvytin häntä vielä autossa matkalla sairaalaan. Potilas todettiin kuolleeksi vasta kolmantena päivänä tapahtumasta.
Mutta mutta! Parin päivän päästä työtoverini tuli luokseni ja syytti minua tiedotuksen puutteesta. Päiväkodissa oli maanantaina puhuttu kuolemantapauksesta, joka sattui partioleirillä ja huhulla oli siivet.
Vasta maanantaina iltapäivällä sain viestin, että Osku on todettu kuolleeksi.
Siispä partiossa pitäisi surutyön lisäksi keskustella myös tiedottamisesta.
On arvaamattomia tahoja, jonna asia kiertää ja siellä halutaan tietoa.
Minulla ei ollut faktoja ennen kuin huhut jo kiersivät.
Hoidimme surutyön seurakunnan kanssa leirille osallistuneiden lasten ja vainajan perheen osalta. Kiitokset seurakunnan osaaville henkilöille yhteistyöstä. Lippukuntamme oli keskeinen tekijä hautajaisissa. Laskimme kukkalaitteen, muodostimme kunniakujan, taisin olla kantajanakin ja itse pidin myös muistopuheen. Olinhan viimeinen, joka oli jutellut vainajan kanssa.
Joka vuosi viemme haudalle kynttilän itsenäisyyspäivänä ja jouluaattona.
Mitä tehdä kun kuolema koskettaa.. ensinnäkin johtajille tulisi kertoa, mitä on tapahtunut.
Itse jouduin kerran lippukunnanleirillä yllättäen hankalaan tilanteeseen. Opiskelen eri paikkakunnalla, joten en ole enää aktiivisesti mukana lippukunnan päivittäisessä toiminnassa enkä siksi ole enää perillä kaikista kulmakunnan asioista. Lippukunnan leireille pyrin kuitenkin osallistumaan.
Yhdellä leirillä huomasin yhden sudenpentupojan vetäytyneen sivummalle itkemään. Kävellessäni hänen luoksensa ensimmäinen arvaukseni itkun syyksi oli koti-ikävä, toinen kiusaaminen. Kun sitten kysyin häneltä mikä hätänä, hän vastasi olevansa hieman surullinen kun pikkuveli kuoli.
En ollut ollenkaan valmistautunut tilanteeseen, enkä osannut tehdä muuta kuin istua pojan viereen ja halata häntä. Onneksi hänen kanssaan oli selvästi juteltu asiasta aikaisemminkin, ja hän tuntui pärjäävän surunsa kanssa hienosti, hän tiesi, että hänellä on lupa olla surullinen ja lupa itkeä, kun siltä tuntuu. Olin todella otettu tämän pojan kyvystä selviytyä.
Illalla johtajapalaverissa otin tämän pojan puheeksi. Vastaukseksi sain, että juu, hänen pari vuotta nuorempi pikkuveljensä kuoli viime viikolla aivosyöpään, mutta hienoa, että hän silti tuli leirille.
Olin entistä otetumpi siitä miten hienosti tämä poika suhtautui tilanteeseen, mutta samalla olin tuohtunut muille lippukunnan johtajille; eikö kenellekään tullut mieleen, että tästä olisi kuulunut kertoa kaikille leirille tuleville johtajille, varsinkin kun tiedossa tuntui olevan että poika puhuu tapahtuneesta avoimesti. Ei olisi tullut ihan puun takaa tuo tilanne minullekaan.
Kiitos pj.fi:lle tärkeän asian esiinnostamisesta.
Surevan kohtaaminen on vaikeaa, kun sitä pelkää sanovansa tai tekevänsä jotain väärää.
Hyvänä esimerkkinä tämän lpk:n johtajisto, joka ei ollut osannut tarttua asiaan. Taisit, Tiril, tehdä tilanteessa totaalisen oikein, viereenistuminen ja halaaminen on tärkeää!
Suurten kansallisten katastrofien yhteydessä muistan SP:n sivuilta linkitetyn ulkopuoliseen materiaaliin, jossa on ohjeita ja neuvoja surun käsittelemiseksi yhdessä lasten ja nuorten kanssa ja vaikkapa hartauden järjestämiseksi kokouksessa.
Tällaiselle tiedolle on tarvetta myös pienemmissä suurissa suruissa!
Antaa mahdollisuus kertoa tunteistaan:
Aloitamme piirtämällä merkin "olen mennyt kotiin" Ympyrä jonka sisällä on piste.
Näin on meille jo käynytkin. Jonkun omainen on mennyt taivaan isän kotiin! Sitten haluatko kertoa, voi alustaa että se tuntuu surulliselta jne. VAIKKA Eihän aina ole niin. Vainaja voi olla pahoinpitelevä riesa, josta viimeinkin päästiin eroon. Voi päästä allahin kanssa luo tai muuttua kamaksi pihapuun kiveen tai puuhun ...Uskontokunta voi olla eri!
Yleensä keskustelu alkaa, jos lapsi tuo sen itse esille koloillassa. Ei väkisin. Vanhemmathan näistä harvemmin informeeraavat!
Täytyy olla hienotunteinen, ja asia voi tulla esille myöhemmin.
Tämmöisiä asioita. Ai niin ja jos lapsi alkaa keskustelemaan siitä asiasta täytyy jutella - sitä ei saa missään tapauksessa ohittaa. Johtajien kannattaa ajatella asiaa.
Kirjoita uusi kommentti