Pääkirjoitus: Kalkkunapäät ja partiolaiset

Siitä saakka kun aloin opiskella koulussa Lontoon kieltä – siihen saakka kun peruskoulua riitti – katsoimme joka vuosi joulun alla englannin tunnilla Mr Beania. Mister valmistaa kalkkunaa, Mister työntää päänsä sen sisään, Mister hortoilee ympäri kämppää kalkkuna päässä. Sama jakso. Joka vuosi. Aina sitä samaa turkeytä. Nyt tiedän, ja onneksi jo silloin aavistin, että englannilla voi tehdä muutakin kuin työntää päänsä kalkkunaan.

Partio – kuin kalkkunapäinen Mr Bean? Ehkä hauska jonkun mielestä, mutta ei ainakaan silloisen kohderyhmän eli 15-vuotiaiden yläastenuorten. Mr Bean tai partio ei ole nuorista hauskaa, jos se vetoaa heidän sijastaan enemmän englanninopettajaan.

Nuorisojärjestö on vahva ja elinvoimainen, ajatteleviksi ja aktiivisiksi ihmisiksi kannustava silloin, kun se muuttuu ja uudistuu sisäisesti kulloistenkin nuorten mukana. Ei silloin, jos kaikille avoin ja poliittisesti sitoutumaton toiminta alistetaan tietyn poliittisen tai historiallis-ideologisen näkemyksen tuputtajaksi: ”Jos et halua toimia ja ajatella näin kuin me jo silloin 1920-luvulla, voit etsiä toisen harrastuksen.”

Alkanut vuosi on suomalaisen partion satavuotisjuhlavuosi. Onko partio kalkkunapäiden harrastus vai vetovoimaista nuorisotoimintaa. Merkkejä jälkimmäisestä on.

Suurleiri Kilke näyttää nuoriso- ei lastenleiriltä. Tammikuun aikana koulutetaan ensimmäiset suomalaiset medialähettiläät. 15–22-vuotiaat medialähettiläät toimivat partion kasvoina ja kertovat, mikä heitä partiossa kiehtoo. Sitä ei päätä Sairaan Söpö Sudenpentu, Täti Tärkeä Partiojohtaja tai Setä Suuri Partiopersoona. Sen päättävät he itse. Ja siitä, mistä he partiossa pitävät, kannattaa kertoa muillekin. Ja yhä enemmän sen kaltaiseksi partion on annettava muuttua. Silloin partiolla on edessään myös 200-vuotisjuhlat. 

Teksti: Aino Öhman, kuva: Maija Tammi
Kirjoittaja on Partiojohtaja.fi-lehden päätoimittaja.